Sunnuntaina 2.8 järjestettiin ensimmäistä kertaa Sappee
Trail Run Pälkäneellä lähellä Tamperetta. Osallistuin kilpailuun 55 km matkalle
ja minulla oli kilpailussa todella hauskaa! Tapahtumassa oli tosi miellyttävän
rento tunnelma, järjestäjät olivat mukavia ja huolto toimi hyvin niin reitin
varrella kuin myös kilpailun jälkeen. En ollut aiemmin osallistunut
polkujuoksukilpailuun enkä myöskään maratonia pidemmälle matkalle, joten senkin
puolesta kilpailu toi mukanaan uusia elämyksiä. Maantiematkoille lähdettäessä
on aina mielessä jokin tavoiteaika ja se kuinka kovaa pitäisi pystyä koko matka
juoksemaan mieluiten mahdollisimman tasaisella vauhdilla, mutta nyt oli kiva
fiilis startata sellaisessa tilanteessa, jossa ei ollut mitään käsitystä
sopivasta juoksuvauhdista. Toki juoksen viikottain maastossa lenkkejä, mutta en
ole koskaan juossut noin pitkälle enkä läheskään noin mäkisessä maastossa.
Ne mäet!
Kilpailujärjestäjän mukaan 55km matkalla oli nousumetrejä
1088 ja oma juoksukelloni näytti hieman enemmänkin, joten mäkeä riitti ihan
tarpeeksi. Katsoin ennen kilpailua omia nousumetrejä eri kuukausilta ja lähes
kaikkina kuukausina nousumetrejä oli kertynyt alle tuhat. Ja nyt siis piti
yhden kilpailun aikana juosta enemmän mäkeä kuin yleensä kuukaudessa! Tiesin,
ettei 55 km olisi matkan puolesta ongelma tasaisella, mutta reitin mäkisyys
hieman jännitti. Tämän huomioiden taktiikkanani oli se, että kävelen suosiolla
kaikki vähänkin jyrkemmät mäet ja menen sitten kovempaa alamäissä ja
tasaisella. Alla on maastoprofiili 26 km matkalta, josta näkee, että sitä
tasaista ei reitillä kuitenkaan kovin paljoa ollut vaan iso osa reitistä
mentiin ylös ja alas vuorotellen.
Pidin taktiikastani kiinni koko kilpailun ajan, mutta silti
nousut olivat ripeästi kävellenkin sen verran tiukkoja, että ne alkoivat
todella tuntumaan jaloissa 25 kilsan jälkeen. Tiukimmat nousut olivat sellaisia, että niissä täytyi ottaa käsillä tukea maasta. Jälkikäteen ajatellen olisin pystynyt hieman
enemmän juoksemaan mäkiä, mutta en uskaltanut ottaa sitä riskiä ekassa
ultrakisassa varsinkin, kun olen maratoneillakin hyytynyt aika pahasti, jos
viimeisen 10 kilsan aikana on tullut mäkiä vastaan. Jos siis oikeasti haluan
pärjätä polkujuoksu/vuoristokisoissa, niin mun täytyy alkaa panostamaan
nousumetrien keräämiseen. Oikeat vuoristojuoksijat pitävät kuulemma tärkeämpänä
viikoittaisia nousumetrejä kuin juoksukilometrimäärää itsessään, joten siihen
tuskin pääsen Etelä-Suomen pikku kukkuloilla, mutta enköhän jotain kehitystä
saa aikaan – se kyllä tosin vaatinee sitä, että haen maastosta mahdollisimman
ison mäen ja hinkkaan sitä säännöllisesti ylös-alas :) Kilpailun jälkeen juttelin
muutamien tunturikisoja kiertäneiden osallistujien kanssa ja he sanoivat, että
reitti tuntui raskaammalta kuin nousumetreistä olisi voinut päätellä, koska
maasto oli niin haastavaa ja koska mäkiä tuli niin tasaisella syötöllä. Tunturiultrilla
pohjoisessa korkeuserot ovat suuremmat, mutta välissä on enemmän tasaista
maata.
Reitti ja kilpailun
kulku
Reitti alkoi parin kilometrin laskettelulla Sappeenvuorta
alas ja ekat kilsat menivätkin ihan asfalttimaratonin vauhtia. Kilometrit 3-7 olivatkin
sitten metsäjuoksua – ei siis polkujuoksua vaan siellä metsässä ei oikeasti
ollut mitään polkua! Se alku otti kyllä luulot pois, koska alusta oli tosi
teknistä, pehmeää ja märkää ja mäkiä oli paljon. Siellä sai myös varoa mihin
astuu ja mulla pariin kertaan upposikin jalka polvea myöten johonkin koloon
juurien, sammaleiden ja kivien välissä. Juoksin alusta saakka ihan kilpailun
kärjessä ja se kertonee reitin haastavuudesta, että kärjen osalta kilometriajat
tolla pätkällä olivat 7.30-8.00 välissä. Sitten oli vielä tiedossa, että
takaisin tullaan samaa reittiä, mutta paluumatkalla on vain enemmän ylämäkeä...
Seuraavaksi päästiin ihan merkitylle polulle elamon
kierros-nimiselle reitille, jonka 55 km juoksijat kiersivät kahteen kertaan. Suuri
osa ajasta mentiinkin polulla metsässä eikä reitin varrella ollut kuin ihan
lyhyitä pätkiä soratietä – joissain polkujuoksutapahtumissa ovat osallistujat
valittaneet siitä, että mennään liikaa teitä pitkin eli siitä suuri plussa,
että kyseessä oli oikeasti polkujuoksukilpailu. Väliin mahtui nopeaakin polkua,
mutta enimmäkseen polku oli aika teknistä eli sai kyllä koko ajan olla tarkkana
sen suhteen mihin jalkansa laittaa eikä sellaiseen rennon rullaavaan juoksuun
päässyt useinkaan kiihdyttämään. Maisemien suhteen odotin kyllä reitiltä
enemmän, koska paperilla useita järviä ja kukkuloita sisältävä reitti kuulosti
hyvinkin houkuttelevalta ja kauniilta, mutta käytännössä reitillä ei juuri
muuta näkynyt kuin metsää muutamia pikkujärvien sivuutuksia lukuun ottamatta.
Olin ajatellut ottavani muutamia kuviakin matkan varrelta, mutta en oikein
nähnyt järkeä siinä, että olisin ottanut kuvia tiheän metsän keskellä. Tykkäsin
kyllä reitistä ja se oli juoksemisen kannalta mukavan vaihteleva ja haastava,
mutta maisemallisesti ei tosiaan mikään suuri elämys.
Juoksin kilpailun johdossa ekat 15 kilsaa ja tipuin
kolmannelle sijalle 28 km kohdalla. Sen jälkeen en sitten nähnytkään pitkään
aikaan ketään juoksijaa paitsi kilpailun loppuvaiheessa, kun ohitin lyhyempien
matkojen juoksijoita. Reitti oli onneksi merkitty todella hyvin, joten ei ollut
missään kohtaa huolta siitä, että menisi reitiltä harhaan! Kilpailureittiin oli
jouduttu tekemään jokin muutos viime hetkillä, mistä syystä reitti ei ollut
oikeasti kuin 51 km pitkä. Reittimuutoksesta kyllä kerrottiin juuri ennen
starttia, mutta sitä ei mainittu, että matka lyhenee sen takia – olin siis
varautunut juoksemaan vielä 4 kilsaa, kun maali tuli yllättäen vastaan ja
olisin kyllä mielellään jatkanut juoksemista, vaikka toisaalta olihan se ihan
kiva pysähtyäkin.
Pääsin siis mitalisijalle ekassa polku-ultrakisassani ja siitä olen hyvin
onnellinen ja ylpeä!
Miltä se ultrajuoksu
sitten tuntui?
Se tuntui ihan mahtavalta! Vaikka reitti ei ollut tuota
pidempi, niin uskon, että siinä sai kuitenkin vähän käsitystä siitä, että miltä
ultrajuoksut oikeasti tuntuvat (itse ajattelen ultramatkojen alkavan vasta 80
km jälkeen, mutta virallisen määritelmän mukaan niihin lasketaan kuuluvan
kaikki maratonia pidemmät matkat). Pääsin ensinnäkin kokemaan miltä tuntuu
juosta noin pitkä aika ja miltä tuntuu juosta pidemmän matkaa, kun kropasta on
jo hiilihydraattivarastot ehtyneet. Juoksin kisassa kaksi tuntia pidempään kuin
olen koskaan aiemmin juossut. Pääsin kokemaan 15 kilsan ajan mahavaivoja ja niistä
kokonaan toipumisen. Pääsin kokemaan sen tunteen, että voimat ovat kokonaan
loppuneet, mutta pystyin kuitenkin käskyttämään jalkoja liikkumaan.
Loppumatkasta pääsin uudestaan hyvään rytmiin ja olisin hyvin voinut juosta selvästi
pidempään ja pidempiä matkoja ajatellen oli siis lohduttavaa kokea voimien
palautuminenkin. On noita vastaavan tyyppisiä tuntemuksia ollut
maratoneillakin, mutta ne tulivat nyt vastaan ihan uudenlaisessa mittakaavassa
ja tämä oli todella hyvää harjoitusta jatkoa varten. Ensi vuonna on siis
suunnitelmissa juosta sellainen 80-86 km mittainen kilpailu ja täytyy sitten
sen jälkeen katsoa, että josko 160 kilometriä eli 100-mailinen olisi myös
tehtävissä. Se olisi aika eeppistä. En halua kuitenkaan mennä pidemmille
ultrille vain hölkkäilemään tai vaeltamaan niitä läpi vaan haluan mennä niille
oikeasti kilpailemaan.
Pelkäsin ennen kilpailua sitä, että mahtaakohan
palautumisessa kestää pitkään, mutta nopeastihan tämä näyttää sujuvan. Nyt on
mennyt vasta vajaa kaksi vuorokautta kilpailusta ja ihan kaikki lihakset ovat
kipeät kaulasta alaspäin, mutta olen jo käynyt parilla rauhallisella lenkillä
ja uskoisin loppuviikosta pääseväni jo normaaliin juoksurytmiin kiinni.
Juokseminen on yllättäen tällä hetkellä se kaikkein mukavin liikkumismuoto, kun
taas käveleminen tekee tiukempaa.
On se oikeasti ihmeellistä, että mihin kaikkeen sitä kroppa
tottuu. Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että pitkien lenkkien
juoksemisessa ei ole mitään järkeä, koska olin 18 kilsan lenkin jälkeen
useamman viikon kipeä ja mulla kesti varmaan 1,5 vuotta ennen kuin totuin
juoksemaan niitä, mutta nyt juoksen pitkiä lenkkejä kerran tai kaksi viikossa. Ekasta
maratonista kunnolla toipumiseen vuonna 2013 meni suunnilleen 2 kuukautta, mutta nyt alkukesän maratonin jälkeen pystyin juoksemaan 70 kilsaa heti maratonia seuraavalla
viikolla. Olen aiemmin nähnyt ultrajuoksun ja ultrajuoksijat jonain
käsittämättömänä asiana ja toisaalta olen pitänyt sitä ihan hulluna, mutta
toisaalta olen ihaillut ja kunnioittanut suuresti niitä, jotka siihen pystyvät.
Mutta nyt alan näkemään, että ei se ehkä ihan niin käsittämätöntä ole – se vain
vaatii pitkäjänteistä treeniä, sitoutumista ja sinnikkyyttä. Vielä en siis pidä
itseäni oikeana ultrajuoksijana, mutta uskon, että tulevaisuudessa voin
kehittyä jopa kohtuullisen hyväksi ultrajuoksijaksi.
Kommentit
Lähetä kommentti