En ole tarpeeksi hullu enkä tarpeeksi itsekäs.
Niitä ominaisuuksia olisi vaadittu enemmän, jos olisin
joskus kauan sitten nuoruudessani päättänyt tosissaan lähteä tavoittelemaan
uraa urheilijana. Urheilijalle tulee jossain kohtaa sellainen tilanne vastaan,
jolloin täytyy valita, että panostaako täysillä urheilu-uraan.
Siihen täysillä heittäytyminen tarkoittaa samalla, että jotkut muut asiat jäävät
enemmän taka-alalle, kaikkea ei yleensä voi saada. Toisaalta sellainen
heittäytyminen on aika lailla hullua varsinkin Suomessa, jossa suurin osa
kovan tason ammattiurheilijoistakin kituuttaa eteenpäin pienillä tuloilla ja jatkuvalla
epävarmuudella tulevasta, mutta toisaalta se on myös tosi kunnioitettavaa. Luin
juuri jutun kestävyysjuoksuvalmentajasta, joka sanoi, että yksi merkittävä syy
siihen, että suomalaisen kestävyysjuoksun taso on niin huono johtuu nimenomaan
siitä, että liian harva on nykyään valmis tekemään tuollaista heittäytymistä. Viimeisen vuoden aikana on tullut telkkarista
paljon ohjelmia, joissa huippu-urheilijat ovat käyneet läpi uraansa ja
käytännössä kaikki ovat nostaneet sitä esille, että kuinka itsekäs urheilijan
täytyy olla - ihan jo siitä syystä, että urheiluun täytyy panostaa ajallisesti
niin paljon ja se on sitten jostain muusta pois. Kobe Bryantista tehdyssä
dokkarissa tulivat myös hyvin vahvasti juuri itsekkyyden ja heittäytymisen
teemat esille.
Musta ei nuorena tuollaiseen heittäytymiseen ollut. Olen
perusluonteeltanikin sellainen, että vaikka lähden kyllä innolla uuteen, niin
tarvitsen samalla elämään struktuuria ja suunnitelmallisuutta enkä ole paras
kestämään epävarmuutta. Yhden konkreettisen valinnan tein jo siinä kohtaa, kun
päätin, että urheilulukion sijaan menenkin siihen lukioon, missä on kaupungin
kovin keskiarvoraja. Varmasti oli järkevä valinta, mutta samalla niin tylsän
turvallisuushakuinen. Nuorena haaveilin siitä, että pääsisin Eurooppaan
pelaamaan futista, mutta lukio-iän kieppeillä sitä tajusi sen
epätodennäköisyyden ja sitten taas mua ei houkutellut ajatus siitä, että
pelaisin Suomessa liigafutista noin 36-vuotiaaksi saakka ja sitten miettisin
mitä teen elämässäni. Ei, mä halusin tehdä rationaalisia valintoja eli
opiskella korkeakoulututkinnon ja lähteä tekemään uraa. Jotenkin kuvittelin,
että elämää täytyi elää joidenkin sääntöjen mukaan ja että niihin kuuluivat edellä
mainitut asiat. Mutta kuka sellaisia sääntöjä on laatinut ja kuka määrittää
mikä on järkevää? Riippuu varmaan siitäkin, että määritelläänkö järkevyys
yhteiskunnan vai yksilön näkökulmasta tai määritelläänkö sitä tuottavuuden vai
elämästä nauttimisen näkökulmasta. Suhtauduin itse nuorena jopa jyrkästi
vastustaen sellaisiin ihmisiin, jotka eivät olleet yhtä tavoitteellisesti
opiskeluun ja työuraan suhtautuvia kuin itse olin, mutta nykyään itselle on
kertynyt todella paljon enemmän ymmärrystä erilaisia elämänvalintoja kohtaan. Sitä
en pystynyt lukio-ikäisenä kunnolla ymmärtämään, että kuinka nuori 36-vuotias oikeasti
on ja myöskään se ei käynyt mielessä, että moni ei 36-vuotiaanakaan tiedä mitä
haluaa tehdä elämällään tai sitä, että se voi vaihtua ajan myötä mitä haluaa tehdä. Tämä ei ole mitään sellaista jossittelua, että voi kun
olisin jatkanut futiksen pelaamista ja katsonut mihin rahkeet riittää – mulla
ei ollut kuitenkaan sellaista paloa lajiin mitä olisi pitänyt olla ja en myöskään
oikein kunnolla päässyt sisään pukukoppikulttuuriin varsinkaan aikuisten
joukkueessa (tai myöskään tykännyt siitä). Asenteenikin oli silloin ihan väärä,
kun olin enemmän kiinnostunut omasta suoriutumisestani kuin joukkueen
menestyksestä eli ehkä tämä yksilöurheilu sopii mun luonteelle kuitenkin
paremmin. Tää on enemmänkin tällaista yleistä pohdiskelua heittäytymisteeman
ympärillä.
Siirryin aika nopeasti harrastamaan taekwondoa futiksen
jälkeen ja nyt viime vuodet olen keskittynyt pääosin juoksemiseen. Kumpaankin lajiin olen panostanut ja molemmissa kehittynyt kohtuu hyväksi, mutta täysillä en ole niihin heittäytynyt. Taekwondoon olisi vielä elämäntilanteen puolesta ollut mahdollista heittäytyä, mutta nyt tietenkin tässä kohtaa elämää työ ja perhe laittavat aika selkeät rajat sille, että missä määrin urheiluun on mahdollista heittäytyä enkä myös tietenkään edes halua olla itsekäs perheen kustannuksella. Mieluummin mä menen illalla otsalampun kanssa pimeään juoksemaan kuin kävisin arkena juoksemassa silloin, kun lapset on vielä hereillä. Molempia
lajeja olen lähestynyt sitä kautta, että olen ensisijaisesti halunnut pitää
hauskaa ja sen pohjalta valinnut sen mihin treenaamisessa keskityn. Samaa tein itseasiassa jalkapallossakin - olisin luultavasti ollut kaikkein paras laitapuolustajana, mutta en nauttinut puolustajana pelaamisesta ja siksi kamppailin sitä vastaan. Menin siinä niinkin pitkälle, että sanoin aika töksähtävään tyyliin nuorten maajoukkuevalmentajalle, että minähän en puolustajana pelaa. Kumma kun ei sen jälkeen tullut enää kutsua treenileireille :D
Olen
muutamalta henkilöltä saanut sellaista kommenttia, että suhtaudunkohan nyt
juoksemiseen liian vakavasti ja ymmärrän kyllä miten sellainen vaikutelma voi
tulla, mutta tavoitteellisen treenaamisen ja treenaamisesta nauttimisen ei
täydy olla mitenkään ristiriidassa. Mä ainakin kyllästyisin nopeasti, jos
treenaaminen ei olisi tavoitteellista. Tykkään käydä kilpailuissa ja aina se on
kivempaa menestyä kuin olla menestymättä, mutta kyllä mä vielä kilpailuja
enemmän nautin treenaamisesta. Tiedän eri lajeista sellaisia ihmisiä, jotka
tykkää peleistä ja kilpailuista, mutta joille se treenaaminen on enemmän pakkopullaa
– osa heistä on saanut sellaisen yhtälön toimimaan, kun taas osalla on
motivaatio loppunut parin vuoden jälkeen.
Toinen mielessäni oleva teema on lahjakkuus vs. tarvittavan
työn tekeminen. Joku on joskus pitänyt mua lahjakkaana urheilussa, koska pystyn
suht nopeasti uudessa lajissa kehittymään kohtalaisen hyväksi. Ei se ole mitään
lahjakkuutta. Se kertoo vaan siitä, että olen nuorena urheillut tarpeeksi,
jotta mulle on kehittynyt jonkinasteinen peruskunto, lihaksisto ja koordinaatiokyky sekä
myös siitä, että olen panostanut uuden asian opetteluun ajallisesti tarpeeksi. Mä
olin jalkapallossa ensimmäiset vuodet se pelaaja, joka täytyi päästää kentälle
sen takia, että kaikkien kuului saada pelata eli siinä kohtaa olin
superlupauksen vastakohta. Mutta pikku hiljaa pääsin hommaan sisälle ja kun on
yhden lajin oppinut hyvin, niin sen päälle on paljon helpompaa rakentaa
seuraavien lajien oppiminen. Mutta kohtalaisen hyvästä on vielä todella pitkä
matka oikeasti hyväksi ja siihen en ole valitettavasti missään lajissa ainakaan
vielä päässyt.
Jos nyt mietitään juoksemista esimerkkinä lahjakkuuden
suhteen. Juoksin ensimmäisen maratonini vuonna 2013 ja sen jälkeen aloin vasta
oikeasti juoksemaan aktiivisesti. Eli olen vasta kolme vuotta panostanut
juoksemiseen, mikä on kestävyysurheilussa mitättömän lyhyt aika ja sen
perusteella on ihan mahdotonta sanoa, että kuinka paljon lahjakkuutta mulla on
juoksemiseen. Oon nyt pari vuotta juossut sellaisen keskimäärin 70-100 kilsaa
viikossa, mutta jotta pystyisin oikeasti katsomaan mihin musta voisi olla
maratonjuoksijana, juoksukilometrien pitäisi olla kaksi kertaa nykyistä
suuremmat ja mun pitäisi sellaista määrää juosta tuplasti pidempään kuin olen
nyt juossut aktiivisesti ennen kuin voidaan alkaa miettimään, että löytyykö sitä
lahjakkuutta vai ei. Kyllä mä väitän, että jos on vain valmis tekemään paljon
töitä tarpeeksi pitkällä aikajänteellä ja osaa treenata fiksusti, pystyisi moni
juoksemaan maratonin 2h30min - 2h40min-välille – sitten vasta kun mennään sen alle,
niin voidaan alkaa puhumaan lahjakkuudesta ja siitä, että omat ominaisuudet
tukevat sopivuutta kestävyysjuoksuun. Toki osalla tulee vastaan se, että
pysyykö kroppa terveenä ja toi nyt on tietysti mielivaltainen aikaraja, mutta
kuitenkin ymmärrätte varmaan sen pointin mitä yritän sanoa. Jotkut voivat
kehittyä nopeammin tietylle tasolle kuin toiset, mutta hitaammin kehittyvä voi
mennä jossain kohtaa ohi – onko silloin alkuun nopeammin kehittyvä lahjakkaampi
vai onko se lahjakkaampi, joka lopulta pääsee parempiin tuloksiin vai onko
ylipäätään mitään järkeä puhua lahjakkuudesta kummankaan kohdalla?
Mitä omiin tavoitteisiini tulee elämässä, niin pyrin
kehittymään nykyistä hullummaksi ja tämän hetkinen innostukseni ultrajuoksua
kohtaan riittää varmaan ainakin vakuuttamaan ympäristöni siitä, että olen hyvää
vauhtia menossa siihen suuntaan J
Mutta yritän kuitenkin välttää sitä, etten muuttuisi liian itsekkääksi.
Kommentit
Lähetä kommentti