Olin tätä ennen siis juossut 2 ultraa: yhden 53 kilsan ja viime vuonna Karhunkierroksen eli about 82 km. Ajattelin optimistina, että kyllähän se näillä pohjilla menisi tuplasti pidempi matka ja asetin itselleni tällaiset tavoitteet:
1) Haluan nauttia kokemuksesta alusta loppuun. 82 kilsaa oli hieno kokemus, joten se kertaa kaksi on sitten toivottavasti tuplasti niin hieno kokemus.
2) Haluan pystyä hymyilemään ihan jokaisella kilometrillä ainakin kerran. Tarvittaessa hymyillään vaikka väsymyksen ja tuskan läpi.
Arvatkaa vaan, että toteutuivatko nämä tavoitteet tällaisenaan... :D
Ennen kuin menen tarkemmin kisakokemuksiini, niin haluan kiittää järjestäjiä ja vapaaehtoisia todella mahtavasta ja hyvin järjestetystä tapahtumasta! Mulla on nyt kokemusta kahdesta kerrasta ja tänä vuonna asiat toimivat vielä paremmin kuin viime vuonna, vaikka väkimäärä kasvoi ja keli haastoi. Reitin varrella tuli myös ihan mahtavaa kannustusta ja varsinkin alkumatkasta oli hienoa nähdä pariinkin otteeseen eri kohdissa Turun kannustusiskujoukko, jotka mutaisia teitä uhmaten ja niihin juuttuenkin seurasivat juoksijoita reitin varrella. Kiitokset myös kisapäivystykselle, turvajuoksijalle ja koko pelastustiimille, koska heidänkin apu tuli tällä kertaa tarpeeseen.
Mutta nyt siis itse kisaan. Valmistautuminen kisaan sujui kaikin puolin hyvin ja sain edellisenä yönä nukuttuakin vähän yli kahdeksan tuntia, mikä näin perheelliselle on todella harvinaisen paljon. Aamiaisen, varustetarkastuksen ja drop bagien jättämisen jälkeen oli vielä reilu pari tuntia aikaa odotella starttia ja mikäs siinä oli hotellihuoneen sängyllä makoillessa, mitä nyt leposyke ei ihan hirveän alas laskenut makuuasennosta huolimatta.
Starttihan on ihan eeppisen tyylikäs, kun juoksijat ottavat ehkä 100 metriä hidasta juoksua ja sitten lähtevät kävelemään ylämäkeen. Ihan alkumatkan menin kolmantena, mutta sitten sen hetkinen kärkikaksikko meni ihan turhan kovaa, joten jättäydyin perästä tulleen porukan mukaan, jossa sitten mentiinkin yhdessä koko lumisen osuuden yli. Kerran pelkäsin tippuvani porukasta, kun mulla ei juomarakosta tullut enää vettä, joten täytyi ottaa se pois repusta ja tarkastaa tilanne - onneksi oli vain letku hieman irronnut, joten se takaisin kiinni ja matkaan uudestaan. Porukan kiinni saaminen oli kuitenkin helppoa, koska vauhti oli sen verran maltillista, joten kauaa ei tarvinut sitä varten edetä kovemmalla sykkeellä. Lumista osuutta oli noin 15km alkuun ja siihen taisi kärjeltä mennä noin kolme tuntia aikaa. Mulla oli lähdössä kenkinä Salomonin S-lab Speedit ja niiden päällä vielä gaiterit, joista toinen tosin noin tunnin kohdalla lipsahti lumihangissa kengän alta pois ja jäi pyörimään nilkan ympärille. En viitsinyt sitä alkaa korjailemaan, koska jalat oli jo ihan märät joka tapauksessa. Vaarojen ylitys oli kyllä hauskaa varsinkin, kun päästiin tekemään ensimmäisten joukossa polkua ja laskettelemaan alamäkiä hienoilla mooveilla. Välillä lumeen upposi todella syvälle, mutta aika hyvin siinä pystyi kuitenkin etenemään - siinä kohtaa lumi ei tuntunut vielä syövän liikaa voimia, mutta kisan jatko meni itselläni ja monella muullakin siihen tyylin, että ehkäpä se kuitenkin niitä söi. Asiaa voi ajatella niinkin, että jos nyt tästä lähtisin kolmeksi tunniksi juoksemaan mäkiä lumihankeen, niin kuulostaahan se ihan kohtuullisen tiukalta treeniltä jo yksinään. Alun kahlauksessa kesti sen verran pitkään, että aloin jo malttamattomana odottaa, että koska tässä oikein päästään juoksemaan. Matalakin lumi oli nimittäin monessa paikassa niin sohjoa, että siinä juokseminen ei juurikaan nopeuttanut, mutta vei vaan energiaa. Mutta eipä kisaa mainostetakaan niin, että tule juoksemaan kauniissa kesäsäässä vaan slogan taitaa mennä, että tule haastamaan Kuusamon kevät.
Lumen loppumisen jälkeen kasassa ollut noin 7 hengen porukka hajaantui suht nopeasti ja Juusokin pääsi kärsivällisen alun odottelun jälkeen vauhtiin. Itse jäin johonkin porukan keskivaiheille ja suurimman osan loppukisasta olinkin omien laskujeni mukaan siinä sijojen 5-7 kieppeillä. Fiilis oli edelleen hyvä ja hymyä irtosi, kun olin niin riemuissani siitä, että juokseminen viimeinkin alkoi.
Kuitenkin siinä jossain jo 30-50 kilometrin välillä oli sellainen ensimmäinen vähän vaikeampi hetki ja samaa sanoi pari itseä kokeneempaakin ultrajuoksijaa osin myös ihmetellen sitä, että yleensä ne vaikeat hetket alkavat aika paljon myöhemmin. Mulla siihen isoin syy oli se, että jalat olivat olleet märät ja kylmät jo aika pitkän aikaa. Onneksi olin jättänyt Oulangan huoltoon vaihtokengiksi Salomonin ultra sense 5 sg:t ja kuivat sukat, joten oli jotain mitä odottaa. Oulangasta lähdön jälkeen olikin ihanuutta mennä vajaa 10 kilsaa kuivilla jaloilla, kunnes tuli vettä poluilla vastaan taas ihan urakalla. Olin ajatellut, että kelin huomioiden olisi ihan hyvä, jos pääsisin Hautajärvelle joskus 23.30-24.00 välillä ja olinkin siellä suunnilleen 23.45 - sain kiinteää syötävää ja lämpimämpää vaatetta päälle juuri sopivasti ennen yöpakkasia. Hautajärvellä kyseltiin vointia ja vastasin, että "muuten suht hyvä, mutta kun en oikein näe kunnolla". Mulla oli alkanut siinä jossain 50-60 kilsan kohdalla näkö sumenemaan - niin tapahtui molemmille silmille, mutta oikealle selvästi enemmän. Mut hei, tää on ultrajuoksua, ei tätä lopeteta kesken minkään pikkujuttujen takia.
Lähdin siis juoksemaan rauhallista tahtia Hautajärveltä pois ja oli kivaa moikata ja tsempata vastaantulevia juoksijoita. Muutaman vastaantulijan kohdalla tosin harmitti heidän puolestaan, kun tiesi, että eivät pystyisi ehtimään cut off-aikaan mennessä perille. Lähdin siis juosten, mutta pian se muuttui kävelyksi. Kisan kärkikaksikko oli niin kovassa kunnossa, että heillä näytti vauhtia riittävän, mutta kaikilla muilla taisi paluumatka mennä pääosin vaeltamiseksi, kun voimat oli sen verran vähissä. Taisi se alun lumiosuus sitten kuitenkin syödä voimia enemmän kuin sillä hetkellä tuntui. Ja kylmähän siinä tuli vaeltaessa hikisenä ja märkänä noin 5 asteen pakkasessa, kun ei vauhtia ollut tarpeeksi pitämään yllä lämpöä, mutta vähän se helpotti, kun laittoi päälle kuoritakin ja kuorihuosut + yksi sukanvaihtokokeilu, josta ei tosin kauaa iloa ollut. Ei mennyt kuitenkaan kauaa ennen kuin juomarakkoni jäätyi niin, etten saanut sieltä enää mitään nestettä. En viitsinyt siinä jäisillä sormilla alkaa siirtämään sieltä juotavaa repussa varalla olleisiin lötköpulloihin vaan ajattelin odottaa seuraavaan huoltoon saakka ja siihen asti ottaa aiempaa tiheämmin geelejä, joissa on nestettä mukana. Mulla ei kuitenkaan ajantaju yöllä pelittänyt täysin ja olin ihan liian kauan ilman juotavaa eli olisi pitänyt seurata tarkemmin kelloa. Matelin Oulangan huoltoon todella hidasta vauhtia eli siihen matkaan meni noin 5 tuntia ja ihmettelin siinä jo loppumatkasta, että miksi kukaan ei ohita minua, vaikka olen näin älyttömän hidas? Vertailuna, että viime vuoden 80-matkalla olin mennyt ekan välin ajassa 2h 35min. Mutta muutkin olivat siis lähes yhtä hitaita kuin minäkin. Mulla oli ollut niin pitkään niin kylmä, että olin ajatellut kävellä huoltoon ja lopettaa kisan siihen. Näin jälkikäteen ajateltuna liian vähäinen juominen todennäköisesti hidasti mua ja paremmalla juomisella olisin voinut pystyä pitämään yllä parempaa vauhtia ja samalla pysyä lämpimämpänä. On helpompaa suunnitella juovansa ja syövänsä säännöllisesti kuin oikeasti toteuttaa sitä suunnitelmaa noissa olosuhteissa yöllä - ainakin olisi pitänyt laittaa juoksukello hälyttämään merkiksi 30 minuutin välein. Kuitenkin kun aloin puhua huoltopaikalla olevien kanssa ja he kysyivät, että mitä haluan tehdä, niin jäin miettimään asiaa vielä. Olin mä etukäteen päättänyt, että jos olen kahden vaiheilla lopettamisen ja jatkamisen suhteen, niin sitten ainoa vaihtoehto on jatkaa. Joten luultavasti olisin itsekin päättänyt jatkaa matkaa, mutta onneksi ystäväni Jeremy Palmer tuli pian huoltoon paikalle antaen sopivasti kannustusta ja sitten lähdimmekin pian yhdessä liikkeelle. Ja se oli ihan selvää, että jos Oulangasta lähdetään eteenpäin, niin sitten mentäisiin maaliin saakka, vaikka kuinka kauan kestäisi. Mitään kiirettähän mulla ei ollut, koska olin ekan puoliskon kisasta mennyt kuitenkin ihan kohtuullista vauhtia. Olin ajatellut, että vaihtaisin huollossa takaisin S-lab Speedit, mutta muovikassissa oli vastassa epämääräinen jäätynyt klimppi kenkiä, sukkia ja gaitereita, joten jatkoin siis jalassa olleilla kengillä :)
Jonkin verran aikaa pysyin Jeremyn mukana, mutta pian sanoin hänelle, että voi mennä omia menojaan. Ohitin hänet itseasiassa vielä kerran sen jälkeen, mutta ei mennyt kauaa ennen kuin vaihdettiin taas paikkoja. Jonkin verran Oulangan jälkeen alkoi aurinkokin nousemaan ja viimein pystyin ottamaan kuorivaatteet pois. Pikku hiljaa alkoivat myös kädet ja jalat lämpenemään. Ilo oli kuitenkin jälleen kerran hetkellistä, koska pian sen jälkeen pulahdinkin reisiä myöten jäiseen veteen. Auringon lämmittävä vaikutus oli hienoa, mutta se toi mukanaan myös yhden ongelman: näköni alkoi entisestään sumenemaan. Aloin potkia juuria urakalla ja en oikein pystynyt enää arvioimaan kunnolla korkeuseroja maastossa, joten tuli pieniä harha-askelia sen takia. En siis enää nähnyt siinä kohtaa tarpeeksi, jotta olisin voinut edes harkita juurisissa kohdissa juoksemista, joskaan siihen nyt ei olisi paljoa voimatkaan riittäneet. Jatkoin siis kävelyä rauhallista tahtia upeassa luonnossa ja pian takaani tulikin yksi toisensa jälkeen juoksijoita (tai siis oikeammin vaeltajia). Oli muuten voimakkaasti virtaavat ja kuohuvat kosket todella upea näky tänä vuonna! Sen muuten huomasin jo aiemmin kisassa, että moni ultralla ollut oli nopeampi vaelluksessa kuin minä - varsinkin yksin ollessa tahtini tippui liikaa silloin, kun en juossut. Silmäni eivät enää pystyneet tarkentamaan kunnolla mihinkään, esimerkiksi mulle tuotti vaikeuksia nähdä Karhunkierroksen reittiin kuuluvien kilometripaalujen numeroita. Kitkajoella tuli ensimmäistä kertaa paluumatkalla lumisempaa maisemaa ja auringon heijastuessa siitä en nähnyt käytännössä mitään. Siinä kohtaa oli siis valitettavasti pakko ottaa soitto ensin puolisolle kotiin ja sitten kisapäivystykseen, koska en mitenkään pystyisi menemään lumisten vaarojen yli silmien ollessa tuossa kunnossa. Enää ei olisi ollut kuin noin 27 kilsaa matkaa maaliin. Soitin kisapäivystykseen vaan etukäteen ilmoittaakseni, että olen hitaasta vauhdistani huolimatta tulossa huoltopisteelle ja sitten keskeyttämässä. He olivat kuitenkin jostain kumman syystä sitä mieltä, että eivät halua minun kulkevan enää yksin metsässä - olisin kyllä pystynyt jatkamaan huoltoon saakka, mutta ymmärrän kyllä hyvin heidän huolensa asiasta ja etteivät he voineet luottaa täysin omaan arviooni tilanteesta. Onneksi paikalle tuli toinen juoksuvaeltaja, jonka mukana jatkoin kävelemistä sellaiseen pisteeseen pienen Karhunkierroksen kohdalle, mistä sitten taas turvajuoksija tuli hakemaan mut ja saattamaan autolle, joka vei mut takaisin Rukakylään. Suurkiitos siis heille kaikille avusta! Sellainen 23h 30min mulla reissussa meni ja olisin kyllä voimien puolesta pystynyt jatkamaan kävelyä (rauhallista tahtia) eteenpäin ja energiaakin mulla oli pakattuna 30 tunnin mukaan, joten senkin olisi pitänyt suunnilleen riittää. Halusin ihan tosi paljon päästä maaliin ajasta riippumatta, mutta tällä kertaa kävi valitettavasti näin. Juoksun aikana ei suuremmin väsyttänyt univajeen takia missään kohtaa, mutta kun istuin lämpimään autoon, niin kyllä alkoi muuten nopeasti väsymys iskemään.
Sovittiin, että menen pesulle, käyn syömässä ja nukun vähän ja katsotaan sen jälkeen silmien kuntoa uudestaan, jos on tarvetta. Siinä kohtaa oli jo sellaista, että mun täytyi hississä pyytää toista asiakasta painamaan kerrosnappia, koska en saanut numeroista mitään selvää. Mutta menin siis suihkuun ja sen jälkeen suuntasin syömään ansaittua pizzaa. Matka syömään oli kuitenkin todella vaikea, koska ulkona oleva kirkkaus sattui silmiin niin paljon (ja sillä hetkellä oli vielä pilvistä). Pizzaakin söin silmät siristellen, kun heillä ei ollut erillistä pimeähuonetta tarjolla :) Sen jälkeen hotellihuoneeseen, kahden tunnin unet (joihin nukahdin noin kahdessa sekunnissa) ja sitten herääminen silmien kirvelyyn ja vielä pahempaan valoherkkyyteen. Siispä suuntasin Rukakylässä olevalle pienelle lääkäriasemalle, jossa ehdotin purjehtijaystäväni vinkistä diagnoosiksi lumisokeutta. Lumisokeus olisi nimittäin sopinut oireiden, altistuksen ja esiintymisajan suhteen ihan täydellisesti - alkuun oltiin pitkään korkealla lumessa (aurinko ei paljoa paistanut tosin, mutta tuleehan sitä UV-säteilyä pilvienkin läpi) ja oireet siinä alkavat 5-10 tunnin kuluessa altistuksesta eli se 50-60 kilsan väli sopii aikahaarukkaan täsmälleen. Lääkäri ei ollut kuitenkaan ihan vakuuttunut siitä diagnoosista vaan hän arveli asian johtuvan silmien pahasta kuivumisesta ja siitä aiheutuneista haavaumista. Mutta oli syy mikä tahansa, niin molemmat parantuvat itsekseen ja vielä nopeammin saamani silmägeelin ja tippojen avulla. Molempia ajatellen myös jatkossa on suositeltavaa käyttää hyviä juoksulaseja vähänkään pidemmillä matkoilla. Näkö alkoi onneksi palautumaan jo saman illan aikana ja pystyin seuraavana päivänä ajamaan takaisin käyttäen tosin aurinkolaseja pilvisellä säällä.
Kroppa vielä kokonaisuudessaan vähän sekaisin, mutta lihakset ei yllättäen mulla tulleet suuremmin kipeäksi tuosta elämyksestä, mikä johtunee pitkälti reissun kävelypainotteisuudesta. Ja ihan hyvä niin, koska kotona lapset halusivat sitten harjoitella mun kamppaamista ja näyttää kuinka kovaa osaavat potkia kiertopotkuja mun jalkoihin eli sen olin vissiin sitten ansainnut, kun kisasta tulee tuomisiksi vain DNF ;) Kyllä sitä reissun aikana ehti pariin kertaan miettiä, että onko tällaisessa juoksuvaeltamisessa nyt oikeasti hirveästi järkeä... Toki olosuhteet oli mitä oli ja kylmä tekee mielelle kepposia, mutta täytyisi silti olla todella kovassa kunnossa, että jaksaisi hyvälläkään säällä juosta tuota matkaa edes jotenkin järkevällä vauhdilla: haluaisin kuitenkin pystyä kisassa ihan oikeasti juoksemaan enkä vain kävellä ja selviytyä reittiä läpi. Ehkäpä siis ainakin vielä tässä vaiheessa alle 100 kilsan matkat ovat mulle parempia vaihtoehtoja ja katsotaan sitten joskus myöhemmin, että haluanko kokeilla uudestaan näin pitkää reissua.
Olin mielessäni jaotellut juoksukisat alle maratonin mittaisiin ja sitten ultrakisoihin, mutta siinä kohtaa tapahtui mulla selkeä ajatusvirhe, koska nyt olen sitä mieltä, että maraton ja Karhunkierroksen juokseminen yhteen suuntaan muistuttavat suorituksina enemmän toisiaan kuin Karhunkierros 80 vs Karhunkierros 160. Tää edestakaisin meneminen on ihan eri planeetalta kuin vain yhteen suuntaan meneminen ja siitä kertoo sekin, että tänä vuonna 160-voittajan aika (23:25) oli noin 15 tuntia hitaampi kuin 80-sarjan voittajan (8:30). En pysty itse vertaamaan tämän vuoden kisaa muihin vastaavan pituisiin, mutta mm. tällaisia kommentteja kuulin kisan aikana ja jälkeen: "Kisa tuntuu tänä vuonna x2 niin rankalta kuin viime vuonna" ja "tämä tuntuu jo 100 kilsan kohdalla rankemmalta kuin NUTS Pallas kokonaisuudessaan". Ehkäpä noissa kommenteissa on vähän liioittelua mukana, mutta erityisesti 160-matka oli tänä vuonna hidas ja raskas, minkä itse luulen johtuvan pitkälti siitä, että se oli ainut matka, missä aloitettiin kisa lumessa tarpomisella.
Mulla oli ravintona geelejä ja erilaisia patukoita, jotka kyllä upposivat ihan hyvin koko matkan, mutta tuo oli vain niin pitkä matka, että olisin kaivannut enemmän kiinteää ravintoa ja enemmän vaihtelua. Toki söin kääntöpaikalla puuroa ja huoltopisteillä banaaneja, suolakurkkuja ja vähän sipsejäkin, mutta jos uudestaan lähtisin, niin esimerkiksi leipää olisi ollut ihan mahtavaa syödä jossain vaiheessa kisaa ja pakkaisin myös drop bageihin jotain sellaista syötävää, mitä söisin huoltopisteessä eikä vain sellaista tavaraa, mitä nappaan juoksureppuun mukaan.
Tuli pitkä stoori ja kirjoitan tätä aivan liian myöhään, mutta piti nyt vaan saada tämä vuodatettua ulos mielestäni. Nyt pääosin positiivisella mielellä ja yhtä kokemusta taas rikkaampana. Tänä vuonna olen ilmoittautunut Nuuksion 70km matkalle, joten siellä siis viimeistään seuraava yritys päästä maaliin saakka ultrakisassa.
1) Haluan nauttia kokemuksesta alusta loppuun. 82 kilsaa oli hieno kokemus, joten se kertaa kaksi on sitten toivottavasti tuplasti niin hieno kokemus.
2) Haluan pystyä hymyilemään ihan jokaisella kilometrillä ainakin kerran. Tarvittaessa hymyillään vaikka väsymyksen ja tuskan läpi.
Arvatkaa vaan, että toteutuivatko nämä tavoitteet tällaisenaan... :D
 |
| Lumista oli. Aika eri näköistä kuin viime vuonna. |
Ennen kuin menen tarkemmin kisakokemuksiini, niin haluan kiittää järjestäjiä ja vapaaehtoisia todella mahtavasta ja hyvin järjestetystä tapahtumasta! Mulla on nyt kokemusta kahdesta kerrasta ja tänä vuonna asiat toimivat vielä paremmin kuin viime vuonna, vaikka väkimäärä kasvoi ja keli haastoi. Reitin varrella tuli myös ihan mahtavaa kannustusta ja varsinkin alkumatkasta oli hienoa nähdä pariinkin otteeseen eri kohdissa Turun kannustusiskujoukko, jotka mutaisia teitä uhmaten ja niihin juuttuenkin seurasivat juoksijoita reitin varrella. Kiitokset myös kisapäivystykselle, turvajuoksijalle ja koko pelastustiimille, koska heidänkin apu tuli tällä kertaa tarpeeseen.
Mutta nyt siis itse kisaan. Valmistautuminen kisaan sujui kaikin puolin hyvin ja sain edellisenä yönä nukuttuakin vähän yli kahdeksan tuntia, mikä näin perheelliselle on todella harvinaisen paljon. Aamiaisen, varustetarkastuksen ja drop bagien jättämisen jälkeen oli vielä reilu pari tuntia aikaa odotella starttia ja mikäs siinä oli hotellihuoneen sängyllä makoillessa, mitä nyt leposyke ei ihan hirveän alas laskenut makuuasennosta huolimatta.
 |
| Pullava ja cokis toimi mulla hyvin tankkauksena ennen kisaa viime vuonna, joten mitä sitä turhia tekemään muutoksia :) |
Starttihan on ihan eeppisen tyylikäs, kun juoksijat ottavat ehkä 100 metriä hidasta juoksua ja sitten lähtevät kävelemään ylämäkeen. Ihan alkumatkan menin kolmantena, mutta sitten sen hetkinen kärkikaksikko meni ihan turhan kovaa, joten jättäydyin perästä tulleen porukan mukaan, jossa sitten mentiinkin yhdessä koko lumisen osuuden yli. Kerran pelkäsin tippuvani porukasta, kun mulla ei juomarakosta tullut enää vettä, joten täytyi ottaa se pois repusta ja tarkastaa tilanne - onneksi oli vain letku hieman irronnut, joten se takaisin kiinni ja matkaan uudestaan. Porukan kiinni saaminen oli kuitenkin helppoa, koska vauhti oli sen verran maltillista, joten kauaa ei tarvinut sitä varten edetä kovemmalla sykkeellä. Lumista osuutta oli noin 15km alkuun ja siihen taisi kärjeltä mennä noin kolme tuntia aikaa. Mulla oli lähdössä kenkinä Salomonin S-lab Speedit ja niiden päällä vielä gaiterit, joista toinen tosin noin tunnin kohdalla lipsahti lumihangissa kengän alta pois ja jäi pyörimään nilkan ympärille. En viitsinyt sitä alkaa korjailemaan, koska jalat oli jo ihan märät joka tapauksessa. Vaarojen ylitys oli kyllä hauskaa varsinkin, kun päästiin tekemään ensimmäisten joukossa polkua ja laskettelemaan alamäkiä hienoilla mooveilla. Välillä lumeen upposi todella syvälle, mutta aika hyvin siinä pystyi kuitenkin etenemään - siinä kohtaa lumi ei tuntunut vielä syövän liikaa voimia, mutta kisan jatko meni itselläni ja monella muullakin siihen tyylin, että ehkäpä se kuitenkin niitä söi. Asiaa voi ajatella niinkin, että jos nyt tästä lähtisin kolmeksi tunniksi juoksemaan mäkiä lumihankeen, niin kuulostaahan se ihan kohtuullisen tiukalta treeniltä jo yksinään. Alun kahlauksessa kesti sen verran pitkään, että aloin jo malttamattomana odottaa, että koska tässä oikein päästään juoksemaan. Matalakin lumi oli nimittäin monessa paikassa niin sohjoa, että siinä juokseminen ei juurikaan nopeuttanut, mutta vei vaan energiaa. Mutta eipä kisaa mainostetakaan niin, että tule juoksemaan kauniissa kesäsäässä vaan slogan taitaa mennä, että tule haastamaan Kuusamon kevät.
 |
| Kuva Juha Saastamoinen. Jossain vaarojen päällä - ei ihan alkupuolella, koska gaiteri on jo nilkan ympärillä ja hanskojen tumppuosa otettu pois. |
Lumen loppumisen jälkeen kasassa ollut noin 7 hengen porukka hajaantui suht nopeasti ja Juusokin pääsi kärsivällisen alun odottelun jälkeen vauhtiin. Itse jäin johonkin porukan keskivaiheille ja suurimman osan loppukisasta olinkin omien laskujeni mukaan siinä sijojen 5-7 kieppeillä. Fiilis oli edelleen hyvä ja hymyä irtosi, kun olin niin riemuissani siitä, että juokseminen viimeinkin alkoi.
Kuitenkin siinä jossain jo 30-50 kilometrin välillä oli sellainen ensimmäinen vähän vaikeampi hetki ja samaa sanoi pari itseä kokeneempaakin ultrajuoksijaa osin myös ihmetellen sitä, että yleensä ne vaikeat hetket alkavat aika paljon myöhemmin. Mulla siihen isoin syy oli se, että jalat olivat olleet märät ja kylmät jo aika pitkän aikaa. Onneksi olin jättänyt Oulangan huoltoon vaihtokengiksi Salomonin ultra sense 5 sg:t ja kuivat sukat, joten oli jotain mitä odottaa. Oulangasta lähdön jälkeen olikin ihanuutta mennä vajaa 10 kilsaa kuivilla jaloilla, kunnes tuli vettä poluilla vastaan taas ihan urakalla. Olin ajatellut, että kelin huomioiden olisi ihan hyvä, jos pääsisin Hautajärvelle joskus 23.30-24.00 välillä ja olinkin siellä suunnilleen 23.45 - sain kiinteää syötävää ja lämpimämpää vaatetta päälle juuri sopivasti ennen yöpakkasia. Hautajärvellä kyseltiin vointia ja vastasin, että "muuten suht hyvä, mutta kun en oikein näe kunnolla". Mulla oli alkanut siinä jossain 50-60 kilsan kohdalla näkö sumenemaan - niin tapahtui molemmille silmille, mutta oikealle selvästi enemmän. Mut hei, tää on ultrajuoksua, ei tätä lopeteta kesken minkään pikkujuttujen takia.
Lähdin siis juoksemaan rauhallista tahtia Hautajärveltä pois ja oli kivaa moikata ja tsempata vastaantulevia juoksijoita. Muutaman vastaantulijan kohdalla tosin harmitti heidän puolestaan, kun tiesi, että eivät pystyisi ehtimään cut off-aikaan mennessä perille. Lähdin siis juosten, mutta pian se muuttui kävelyksi. Kisan kärkikaksikko oli niin kovassa kunnossa, että heillä näytti vauhtia riittävän, mutta kaikilla muilla taisi paluumatka mennä pääosin vaeltamiseksi, kun voimat oli sen verran vähissä. Taisi se alun lumiosuus sitten kuitenkin syödä voimia enemmän kuin sillä hetkellä tuntui. Ja kylmähän siinä tuli vaeltaessa hikisenä ja märkänä noin 5 asteen pakkasessa, kun ei vauhtia ollut tarpeeksi pitämään yllä lämpöä, mutta vähän se helpotti, kun laittoi päälle kuoritakin ja kuorihuosut + yksi sukanvaihtokokeilu, josta ei tosin kauaa iloa ollut. Ei mennyt kuitenkaan kauaa ennen kuin juomarakkoni jäätyi niin, etten saanut sieltä enää mitään nestettä. En viitsinyt siinä jäisillä sormilla alkaa siirtämään sieltä juotavaa repussa varalla olleisiin lötköpulloihin vaan ajattelin odottaa seuraavaan huoltoon saakka ja siihen asti ottaa aiempaa tiheämmin geelejä, joissa on nestettä mukana. Mulla ei kuitenkaan ajantaju yöllä pelittänyt täysin ja olin ihan liian kauan ilman juotavaa eli olisi pitänyt seurata tarkemmin kelloa. Matelin Oulangan huoltoon todella hidasta vauhtia eli siihen matkaan meni noin 5 tuntia ja ihmettelin siinä jo loppumatkasta, että miksi kukaan ei ohita minua, vaikka olen näin älyttömän hidas? Vertailuna, että viime vuoden 80-matkalla olin mennyt ekan välin ajassa 2h 35min. Mutta muutkin olivat siis lähes yhtä hitaita kuin minäkin. Mulla oli ollut niin pitkään niin kylmä, että olin ajatellut kävellä huoltoon ja lopettaa kisan siihen. Näin jälkikäteen ajateltuna liian vähäinen juominen todennäköisesti hidasti mua ja paremmalla juomisella olisin voinut pystyä pitämään yllä parempaa vauhtia ja samalla pysyä lämpimämpänä. On helpompaa suunnitella juovansa ja syövänsä säännöllisesti kuin oikeasti toteuttaa sitä suunnitelmaa noissa olosuhteissa yöllä - ainakin olisi pitänyt laittaa juoksukello hälyttämään merkiksi 30 minuutin välein. Kuitenkin kun aloin puhua huoltopaikalla olevien kanssa ja he kysyivät, että mitä haluan tehdä, niin jäin miettimään asiaa vielä. Olin mä etukäteen päättänyt, että jos olen kahden vaiheilla lopettamisen ja jatkamisen suhteen, niin sitten ainoa vaihtoehto on jatkaa. Joten luultavasti olisin itsekin päättänyt jatkaa matkaa, mutta onneksi ystäväni Jeremy Palmer tuli pian huoltoon paikalle antaen sopivasti kannustusta ja sitten lähdimmekin pian yhdessä liikkeelle. Ja se oli ihan selvää, että jos Oulangasta lähdetään eteenpäin, niin sitten mentäisiin maaliin saakka, vaikka kuinka kauan kestäisi. Mitään kiirettähän mulla ei ollut, koska olin ekan puoliskon kisasta mennyt kuitenkin ihan kohtuullista vauhtia. Olin ajatellut, että vaihtaisin huollossa takaisin S-lab Speedit, mutta muovikassissa oli vastassa epämääräinen jäätynyt klimppi kenkiä, sukkia ja gaitereita, joten jatkoin siis jalassa olleilla kengillä :)
Jonkin verran aikaa pysyin Jeremyn mukana, mutta pian sanoin hänelle, että voi mennä omia menojaan. Ohitin hänet itseasiassa vielä kerran sen jälkeen, mutta ei mennyt kauaa ennen kuin vaihdettiin taas paikkoja. Jonkin verran Oulangan jälkeen alkoi aurinkokin nousemaan ja viimein pystyin ottamaan kuorivaatteet pois. Pikku hiljaa alkoivat myös kädet ja jalat lämpenemään. Ilo oli kuitenkin jälleen kerran hetkellistä, koska pian sen jälkeen pulahdinkin reisiä myöten jäiseen veteen. Auringon lämmittävä vaikutus oli hienoa, mutta se toi mukanaan myös yhden ongelman: näköni alkoi entisestään sumenemaan. Aloin potkia juuria urakalla ja en oikein pystynyt enää arvioimaan kunnolla korkeuseroja maastossa, joten tuli pieniä harha-askelia sen takia. En siis enää nähnyt siinä kohtaa tarpeeksi, jotta olisin voinut edes harkita juurisissa kohdissa juoksemista, joskaan siihen nyt ei olisi paljoa voimatkaan riittäneet. Jatkoin siis kävelyä rauhallista tahtia upeassa luonnossa ja pian takaani tulikin yksi toisensa jälkeen juoksijoita (tai siis oikeammin vaeltajia). Oli muuten voimakkaasti virtaavat ja kuohuvat kosket todella upea näky tänä vuonna! Sen muuten huomasin jo aiemmin kisassa, että moni ultralla ollut oli nopeampi vaelluksessa kuin minä - varsinkin yksin ollessa tahtini tippui liikaa silloin, kun en juossut. Silmäni eivät enää pystyneet tarkentamaan kunnolla mihinkään, esimerkiksi mulle tuotti vaikeuksia nähdä Karhunkierroksen reittiin kuuluvien kilometripaalujen numeroita. Kitkajoella tuli ensimmäistä kertaa paluumatkalla lumisempaa maisemaa ja auringon heijastuessa siitä en nähnyt käytännössä mitään. Siinä kohtaa oli siis valitettavasti pakko ottaa soitto ensin puolisolle kotiin ja sitten kisapäivystykseen, koska en mitenkään pystyisi menemään lumisten vaarojen yli silmien ollessa tuossa kunnossa. Enää ei olisi ollut kuin noin 27 kilsaa matkaa maaliin. Soitin kisapäivystykseen vaan etukäteen ilmoittaakseni, että olen hitaasta vauhdistani huolimatta tulossa huoltopisteelle ja sitten keskeyttämässä. He olivat kuitenkin jostain kumman syystä sitä mieltä, että eivät halua minun kulkevan enää yksin metsässä - olisin kyllä pystynyt jatkamaan huoltoon saakka, mutta ymmärrän kyllä hyvin heidän huolensa asiasta ja etteivät he voineet luottaa täysin omaan arviooni tilanteesta. Onneksi paikalle tuli toinen juoksuvaeltaja, jonka mukana jatkoin kävelemistä sellaiseen pisteeseen pienen Karhunkierroksen kohdalle, mistä sitten taas turvajuoksija tuli hakemaan mut ja saattamaan autolle, joka vei mut takaisin Rukakylään. Suurkiitos siis heille kaikille avusta! Sellainen 23h 30min mulla reissussa meni ja olisin kyllä voimien puolesta pystynyt jatkamaan kävelyä (rauhallista tahtia) eteenpäin ja energiaakin mulla oli pakattuna 30 tunnin mukaan, joten senkin olisi pitänyt suunnilleen riittää. Halusin ihan tosi paljon päästä maaliin ajasta riippumatta, mutta tällä kertaa kävi valitettavasti näin. Juoksun aikana ei suuremmin väsyttänyt univajeen takia missään kohtaa, mutta kun istuin lämpimään autoon, niin kyllä alkoi muuten nopeasti väsymys iskemään.
 |
| Tästä olisin halunnut päästä kovasti läpi toiseenkin suuntaan. |
Sovittiin, että menen pesulle, käyn syömässä ja nukun vähän ja katsotaan sen jälkeen silmien kuntoa uudestaan, jos on tarvetta. Siinä kohtaa oli jo sellaista, että mun täytyi hississä pyytää toista asiakasta painamaan kerrosnappia, koska en saanut numeroista mitään selvää. Mutta menin siis suihkuun ja sen jälkeen suuntasin syömään ansaittua pizzaa. Matka syömään oli kuitenkin todella vaikea, koska ulkona oleva kirkkaus sattui silmiin niin paljon (ja sillä hetkellä oli vielä pilvistä). Pizzaakin söin silmät siristellen, kun heillä ei ollut erillistä pimeähuonetta tarjolla :) Sen jälkeen hotellihuoneeseen, kahden tunnin unet (joihin nukahdin noin kahdessa sekunnissa) ja sitten herääminen silmien kirvelyyn ja vielä pahempaan valoherkkyyteen. Siispä suuntasin Rukakylässä olevalle pienelle lääkäriasemalle, jossa ehdotin purjehtijaystäväni vinkistä diagnoosiksi lumisokeutta. Lumisokeus olisi nimittäin sopinut oireiden, altistuksen ja esiintymisajan suhteen ihan täydellisesti - alkuun oltiin pitkään korkealla lumessa (aurinko ei paljoa paistanut tosin, mutta tuleehan sitä UV-säteilyä pilvienkin läpi) ja oireet siinä alkavat 5-10 tunnin kuluessa altistuksesta eli se 50-60 kilsan väli sopii aikahaarukkaan täsmälleen. Lääkäri ei ollut kuitenkaan ihan vakuuttunut siitä diagnoosista vaan hän arveli asian johtuvan silmien pahasta kuivumisesta ja siitä aiheutuneista haavaumista. Mutta oli syy mikä tahansa, niin molemmat parantuvat itsekseen ja vielä nopeammin saamani silmägeelin ja tippojen avulla. Molempia ajatellen myös jatkossa on suositeltavaa käyttää hyviä juoksulaseja vähänkään pidemmillä matkoilla. Näkö alkoi onneksi palautumaan jo saman illan aikana ja pystyin seuraavana päivänä ajamaan takaisin käyttäen tosin aurinkolaseja pilvisellä säällä.
Kroppa vielä kokonaisuudessaan vähän sekaisin, mutta lihakset ei yllättäen mulla tulleet suuremmin kipeäksi tuosta elämyksestä, mikä johtunee pitkälti reissun kävelypainotteisuudesta. Ja ihan hyvä niin, koska kotona lapset halusivat sitten harjoitella mun kamppaamista ja näyttää kuinka kovaa osaavat potkia kiertopotkuja mun jalkoihin eli sen olin vissiin sitten ansainnut, kun kisasta tulee tuomisiksi vain DNF ;) Kyllä sitä reissun aikana ehti pariin kertaan miettiä, että onko tällaisessa juoksuvaeltamisessa nyt oikeasti hirveästi järkeä... Toki olosuhteet oli mitä oli ja kylmä tekee mielelle kepposia, mutta täytyisi silti olla todella kovassa kunnossa, että jaksaisi hyvälläkään säällä juosta tuota matkaa edes jotenkin järkevällä vauhdilla: haluaisin kuitenkin pystyä kisassa ihan oikeasti juoksemaan enkä vain kävellä ja selviytyä reittiä läpi. Ehkäpä siis ainakin vielä tässä vaiheessa alle 100 kilsan matkat ovat mulle parempia vaihtoehtoja ja katsotaan sitten joskus myöhemmin, että haluanko kokeilla uudestaan näin pitkää reissua.
Olin mielessäni jaotellut juoksukisat alle maratonin mittaisiin ja sitten ultrakisoihin, mutta siinä kohtaa tapahtui mulla selkeä ajatusvirhe, koska nyt olen sitä mieltä, että maraton ja Karhunkierroksen juokseminen yhteen suuntaan muistuttavat suorituksina enemmän toisiaan kuin Karhunkierros 80 vs Karhunkierros 160. Tää edestakaisin meneminen on ihan eri planeetalta kuin vain yhteen suuntaan meneminen ja siitä kertoo sekin, että tänä vuonna 160-voittajan aika (23:25) oli noin 15 tuntia hitaampi kuin 80-sarjan voittajan (8:30). En pysty itse vertaamaan tämän vuoden kisaa muihin vastaavan pituisiin, mutta mm. tällaisia kommentteja kuulin kisan aikana ja jälkeen: "Kisa tuntuu tänä vuonna x2 niin rankalta kuin viime vuonna" ja "tämä tuntuu jo 100 kilsan kohdalla rankemmalta kuin NUTS Pallas kokonaisuudessaan". Ehkäpä noissa kommenteissa on vähän liioittelua mukana, mutta erityisesti 160-matka oli tänä vuonna hidas ja raskas, minkä itse luulen johtuvan pitkälti siitä, että se oli ainut matka, missä aloitettiin kisa lumessa tarpomisella.
Mulla oli ravintona geelejä ja erilaisia patukoita, jotka kyllä upposivat ihan hyvin koko matkan, mutta tuo oli vain niin pitkä matka, että olisin kaivannut enemmän kiinteää ravintoa ja enemmän vaihtelua. Toki söin kääntöpaikalla puuroa ja huoltopisteillä banaaneja, suolakurkkuja ja vähän sipsejäkin, mutta jos uudestaan lähtisin, niin esimerkiksi leipää olisi ollut ihan mahtavaa syödä jossain vaiheessa kisaa ja pakkaisin myös drop bageihin jotain sellaista syötävää, mitä söisin huoltopisteessä eikä vain sellaista tavaraa, mitä nappaan juoksureppuun mukaan.
Tuli pitkä stoori ja kirjoitan tätä aivan liian myöhään, mutta piti nyt vaan saada tämä vuodatettua ulos mielestäni. Nyt pääosin positiivisella mielellä ja yhtä kokemusta taas rikkaampana. Tänä vuonna olen ilmoittautunut Nuuksion 70km matkalle, joten siellä siis viimeistään seuraava yritys päästä maaliin saakka ultrakisassa.
Kommentit
Lähetä kommentti